Minulla on joitain muistikuvia lapsuudestani, joille olen jälkeenpäin naurahdellut, mutta joista olen myös tajunnut, että olen aina ollut samanlainen.
Olimme yhtenä kesänä isovanhempieni tilalla Ruovedellä, jossa pelattin perinteiden mukaisesti Isät vs Pojat -salibandyottelu. Tällä kertaa isukit olivatkin päättäneet, etteivät anna meidän voittaa heti ekaa peliä.
Tulos: isät voittivat maalilla. Kaikki tulivat kentältä pois vaatteet likaisina, polvet ja kyynärpäät verellä ja ruvilla, pojat tappiosta itkien ja isät aivan uupuneina. Ei ollutkaan ihan helppo matsi isukeille.
Olisinkohan ollut 5- tai 6-vuotias, kun äiti halusi minun menevän puheterapeutille, kun en osannut lausua r-kirjainta kunnolla. Tiedättehän, klassinen pienen lapsen rotasismi, joka kuulostaa etenkin silloin omaan korvaan aivan hemmetin typerältä. Pelkele. Eihän sillä ole loppupeleissä mitään merkitystä pystyykö sen lausumaan vai ei. No, kun kuulin äidin kuningasideasta, lukittauduin huoneeseeni moneksi tunniksi, enkä tullut ulos, ennen kuin osasin sanoa ÄRRRR. Illalla osasin. Ei tarvittu puheterapiaa. PeRkele.
Sama päättäväisyys ja voitonhalu on pysynyt mukanani läpi tähänastisen elämäni. Ala-asteella minulla oli jopa eräänlainen dilemma. En halunnut luokittautua nörtiksi tai lukutoukaksi, mutta halusin poikkeuksetta saada kokeista parhaat tulokset. Mitä parempi olin jossain aineessa, sitä tärkeämpää oli, että olin paras.
Kaikki ovat varmasti nähneet vastaavia quoteja Instagramissa, Twitterissä ja vaikka Facebookissa. Motivaatiokuvien määrä somessa on valtava, josta kiitos kuuluu muun muassa nykyiselle fitness- ja treenitrendille. Monet hehkuttavat esimerkiksi juuri tämänkaltaista quotea, kuin tuossa yllä.
Never forget where you came from.
Minulla on ollut jäätävän vaikeaa samaistua tuohon. Olen monesti funtsinut, mistä minä tulen. Mikä minun tarinassani on erikoista, vai onko mikään mitenkään spesiaalia. Olen kahden lääkärin lapsi, joka pärjäsi koulussa hyvin ja joka valittiin aina ensimmäisten joukossa koulun liikkatunneilla. Minua ei kiusattu enkä kokenut olevani ulkopuolinen. Olin kai tylsää harmaata massaa. Itä-Helsingin ja Tapiolan kasvatteja. Wau.
En ole joutunut tekemään yötöitä baareissa niin kuin Alexis Sanchez. Minua ei erotettu koulusta heitettyäni opettajaa tuolilla, koska tämä pilkkasi perheeni taloustilannetta, kuten Cristiano Ronaldoa. Minun ei tarvinnut pelata kaduilla ilman kenkiä, kuten niin monen nykyisen ja entisen huippupelaajan piti. Mikä oli minun juttuni?
Olin ikään kuin tyhjiössä. Ei minulla ollut mitään tarinaa, joka motivoisi ja kannustaisi pikkulapsia tulevaisuudessa suurtekoihin. En ole seissyt tuhansien ihmisten edessä ja sanonut "I have a dream..".
Löin sen ajatuksen lopulta sivuun, enkä halunnut enää miettiä sitä enää. Olin päässyt ajatuksenharhailussani niin pitkälle, että pohdin onko minusta huippufutaajaksi, kun en ole kokenut lapsuudessani suuria vastoinkäymisiä.
Jossain vaiheessa kuitenkin havahduin.
Minä olen aina ollut tällainen. Kummatkin vanhempani ovat arvostetussa ammatissa, jonka koulutukseen pääsy ei ole ihan helpoimmasta päästä. Kummatkin ovat tehneet kunnioitettavaa uraa omalla sarallaan. Serkkuni opiskelee Helsingin oikeistieteellisessä. Enoni on entinen koripallon suomenmestari ja maajoukkuepelaaja. Tyttöystäväni on muodostelmaluistelun maailmanmestari. Kaikki perheenjäseneni ovat harrastaneet kilpaurheilua jossain muodossa. Tähän minä kasvoin.
Tajusin, etten tarvitse dramaattista nyyhkytarinaa voidakseni toteuttaa unelmani. Minut on kasvatettu toteuttaakseni unelmani. Olen tullut perheestä, jossa halutaan onnistua ja olla hyviä, ja minä haluan olla paras.
Mä OLEN seissyt kymmenientuhansien ihmisten edessä ja sanonut "I have a dream..". Sitä unelmaa mä ajan edelleen takaa, joka päivä. Ja tiedän, että niin tekee mun perhekin.
Täältä mä tuun.
 Kuva: Jonni Vihtkari |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti