sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Smile!

On ollut huono päivä. Treenit on ohi. Parhaassa tapauksessa hyppään ratin taakse ja brömistelen Itäväylää pitkin kotiin parissakymmenessä minuutissa. Huonommassa ja huomattavasti hitaammassa tapauksessa hyppään sporaan ja lähden ikuisuudelta tuntuvalle matkalle julkisen liikenteen syövereihin. Vaikka matka Töölön jalkapallostadionilta Tammisaloon menee parhaimmillaan vain 25 minuutissa, on oletusarvo ajasta silti lähempänä neljääkymmentäviittä minuuttia. Mulla on aina treenien ja pelien jälkeen nälkä, eikä ajatus ruuanlaitosta 45:n minuutin kotimatkan jälkeen houkuta. Ymmärrän, se on arkea ja monilla on rankempaa, mutta niin se on. Ei houkuta. Banaani ja proteiinipatukka helpottaa pahimpaan nälkään. Nälkäisenä musta tulee myös kärttyinen. Kärttyisenä mua ärsyttää kaikki. Hyppään metroon ja laitan kuulokkeet korville. Sulkeudun musiikin avulla omaan maailmaan ja suuntaan katseen pimeävän illan tyhjyyteen. Lopulta päädyn rakkaaseen kotibussiini, mutta joku istuu, tietysti, viereeni. Tekisi mieli huutaa, että tuossa vieressä on tyhjä penkkirivi, mut eihän sitä kehtaa. Oman pysäkkini kohdalla nousen seisomaan ja mumisen jotain, mistä kukaan ei koskaan saisi mitään selvää, ja oletan vierustoverini ymmärtävän viestini. Köpötän viimeiset metrit kotiin ja huokaisen, miten raskas ja ärsyttävä päivä on ollut. Ei pahemmin hymyilytä.



On ollut hyvä päivä. Treenit on ohi. Saan joltain kyydin kotiin ja alan järjestelemään tavaroita, jotka jäi eiliseltä lojumaan ympäriinsä. Yleisesti ottaen en tykkää siivota, mutta nyt nappaa. Kiva saada kamat järjestykseen, funtsin. Laitan rauhassa jotain hyvää safkaa itselleni ja käyn koirien kanssa kävelyllä. Vastaan tulee pari muuta koiraa ja vaihdetaan omistajien kanssa parit lauseet hyvässä hengessä. Laitan vielä letin minttiin ja suuntaan sitten dösärille, määränpäänä Stadi. Dösä tulee myöhässä, mut ei se mitään, on kiva keli eikä mulla oo kiire. Nappaan Hertsikan Ärrältä mukaan kahvin ja dalsin portaat alas metrolaiturille. Kuuntelen metrossa muiden matkustajien keskusteluja ja hymähtelen hyvien juttujen mukana. Hyvinä päivinä ei aina edes tarvitse sulkeutua omaan pieneen kuplaan, jonka musiikin avulla saa aikaan.
"Rautatientori, järnvägstorget, central railway station."
Hyppään ylös, ulos ja alan painelemaan steissin rullaportaita ylös kohti kompassia. Joku nuorempi poika seisoo vähän keskempänä portaita, enkä pääse jäbän ohi pyytämättä tilaa. Mitä haastavampia tilanteita suomalaisille. Poika kuuntelee musiikkia, eikä kuule mun vaimeeta "sori" -avunhuutoa. Pieni taputus olalle ja poika kääntyy. Pyydän uudestaan anteeksi, mille poika vastaa hymyillen ja väistää. Hymyilen takasin. Tulipas hyvä mieli.

Jäin miettimään pojan hymyn vaikutusta. Hänellä ei ollut mitään pakkoa hymyillyä. Onhan se toki kohteliasta, mutta kohteliaisuus vaikuttaa nykyään olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö teini-ikäisten keskuudessa. Olinko itse provosoinut hymyn esiin omalla typerällä virneelläni? Miten voi olla, että hymygate sattuikin silloin, kun oli muutenkin miellyttävä päivä? Oliko kyse vain sattumasta? Vai saiko tämä yksittäinen hetki koko päivän vaikuttamaan paremmalta, sillä olinkin loppupäivän hyväntuulinen.

Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen aika huonoja hymyilemään, juttelemaan ja sosialisoimaan, etenkin julkisilla paikoilla tuntemattomien kanssa. Meillä ei ole samankaltaista small talk-kulttuuria, kuten joissain muissa maissa. Eikä meillä tarvitse olla. Meillä on meidän omat tavat. Istutaan hiljaa eikä puhuta. Ääneenpuhujat saavat metrossa vihaisia katseita. Sulkeudutaan omaan kuoreen ja annetaan ulkonäkömme antaa ainoa mielikuva meistä, sillä emme voi muuttaa sitä ainakaan persoonallisuudellamme, ellemme puhu. Olemme periaatteessa liikkuvia mallinukkeja tai pahvikuvia, joiden suupielet on vedetty alas. Jostain tämän sekalaisen joukon keskeltä löytyy kuitenkin silloin tällöin poikkeava henkilö. Hän ei ole vielä muuttunut pahvinukeksi muiden tavoin, vaan on edelleen elävä, vuorovaikutteinen ihminen. Mikä hänessä eroaa muihin? Hän hymyilee, keskustelee. Yksi kerrallaan hän voi parantaa muut. Hymyillen hän sanoo vieressä istuvalle herralle: "Onpa kaunis päivä". Mies häkeltyy ja ei oikein tiedä mitä vastata, mutta huomaa, miten mukavaa on, kun toinen on mukava. Hän voi olla alakouluikäinen poika tai vanha eläkeläisrouva, sillä ei ole väliä. Hymyily tarttuu.

Olet varmasti kuullut jutun, miten voisit muuttaa omaa mielialaasi paremmaksi tekohymyilemällä. Melkoista skeidaa, eikä toimi ainakaan mulla. Tuntuu tyhmältä virnistellä treeneissä, kun tosiasiassa otsasta puskee loppukesän suurin herkkutatti. Hymyile siinä sitten.

Tältä se tuntuu.

Nope, se ei siis toimi mulla. Oon sen sijaan löytänyt toisen jutun, mikä saa usein mun mielialan paljon paremmaksi: positiivinen ajattelu. Niin typerän lapselliselta ja yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin.

Yhtälailla kuin urheilijoilla on tapansa psyykata itseään ennen matseja ja harjoituksia, on mulla tapani ajatella positiivisesti. Tää ei nyt tarkota sitä, että miettisin: "Voi onpa kaunis päivä! Bussi on taas ihan täynnä, tosi kiva, saan seistä! Kivaa, tässähän alkaa puskemaan soijaa ihan kunnolla." Ei tosiaan. Keskityn pikemminkin pieniin asioihin, yksityiskohtiin, ja pyrin muokkaamaan kokonaiskuvaani samalla. Jos bussi on myöhässä ja vieressä sattuu leikkimään pieniä lapsia, seuraan heidän puuhiaan. Muistan, miten itse pelasimme säbää takapihalla ja kiivettiin puihin. Metrossa saatan tosiaan kuunnella, mitä muut keskustelevat ja miettiä niitä asioita. (En nyt sano että salakuuntelen porukkaa korvanapin kanssa, mut you get the point.) Katselen muiden vaatteita ja mietin, miten he ovat suunnitelleet asukokonaisuutensa. Yritän arvostaa pieniä asioita, mistä muut saattavat olla ylpeitä ulkoasussaan. Positiivisia mielleyhtymiä voi luoda lähes mistä vain ja ne kantavat pitkälle. Iloiseksi tulen myös aina, kun näen pienten lasten liikkuvan pallon kanssa, treenireppu olalla. Ollapa taas lapsi.. :-)

Aina ei hymyilytä, eikä aina tarvitse olla kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Kaikkia ketuttaa, surettaa ja väsyttää, ja se on täysin sallittavaa. Itse olen aika sarkastinen persoona, enkä tiedä kumpi mua pukee paremmin; rehellinen ja onnellinen hymy, vai sarkastinen, irvaileva virne. Välillä on kuitenkin oikeasti ihan kivaa olla oikeasti iloinen! :-)


-CE

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti