Ei mulla oo mitään vastuuta!?

Kohta on kulunut tasan vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni. Se on edelleen luetuin tekstini, enkä usko pääseväni samoihin lukijamääriin kovinkaan helposti. Kirjoittamisessa on ajoittain ollut pitkiä taukoja, osittain matalan lukijamäärän takia, osittain motivaation puutteen takia, ynnä muista huonoista syistä. Ei, en sano että minulla ei olisi ollut aikaa, sillä se ei pidä paikkaansa. Mutta eihän se ole minun "velvollisuus" näitä suoltaa, vaan hupi. Sinällään minulla ei ole vastuuta jatkuvasta kirjoittamisesta, mutta kirjoitusten sisällöstä on.

Vaikka olen itse pitänyt taukoa kirjoittamisesta, olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti lukenut muita blogeja. Lukulistallani ovat monet fitness-blogit, pari muotiblogia, Akka-valta, sekä luonnollisesti kollegani Sebastian Sorsan blogi. Omaa piruuttani kävin googlaamaan kyseisten blogien lukijamääriä, jotta voisin kieriskellä itsesäälissä vielä vähän lisää.. No ei vaiskaan, mutta olihan se aika suuri yllätys huomata, miten joillain blogeilla on satojatuhansia lukijoita kuukausittain! Siis joillain jopa vajaa miljoona! Ihan käsittämätön määrä! Itse tuulettelen kuplivan kanssa, jos päästään nelinumeroiseen lukuun…

Kuva: http://www.theblogstarter.com

Toisaalta en ihmettele, että nämä suurimmät lukijamäärät osuvat julkkisten tai ainakin jollain tavalla tunnetumpien henkilöiden blogeille. Joko he ovat olleet tunnettuja ennestään, tai sitten he ovat vain tehneet niin perkeleen hyvää työtä bloginsa kanssa, että se on nostanut heidän suosionsa taivaisiin.

Toinen huvittava ilmiö, mihin olen törmännyt, on treeni- ja fitnessblogien jäätävä määrä. Blogejahan on varmaan enemmän kuin lukijoita! Näköjään oman syömisen ja treenamisen kirjoittamisesta on noussut yhtä iso muoti-ilmiö kuin itse fitnessin harrastamisesta. (Joku voi korjata, onko oikein kutsua fitnessia lajiksi??) Tuhannet suomalaiset seuraavat lempiblogejaan ja poimivat niistä ruoka- ja treenivinkkejä ja luottavat kirjoittajan mielipiteeseen vahvasti.

Välillä minulle kumminkin herää hiukan epämiellyttäviä tunteita lukiessa näitä Veikkausliigan suosiota ylittäviä blogeja. Miksi? Voi olla että olen vain epäilevä, kyyninen, typerä, mustasukkainen tai negatiivinen, mutta minun olisi vaikea luottaa henkilöön, jonka koulutus on kahden viikon PT-kurssi ja jonka ruokasuositukset perustuvat omiin kokemuksiin.

HUOM!! En sano, että kaikki ovat tällaisia. Monet ovat oikeasti lukeneet ravintotieteitä, suorittaneet oikeat koulutukset ja turvaavat vinkkinsä perusteellisiin faktoihin. Tämän lisäksi kiitettävän moni mainitsee, että samat asiat eivät toimi kaikille. Heille propsit. Monet lukijat omaavat onneksi myös tietyn lähdekriittisyyden.

http://pbs.twimg.com/media/BMQmkT8CEAE1DO1.jpg:large

Varoittavia esimerkkejä on ollut ilmassa. Joissain blogeissa suositellaan aivan järkyttäviä määriä lisäravinteita päivässä. Kyllä, lisäravinteet voivat olla osa terveellistä ruoka-valiota, mutta kohtuus kaikessa. En tähän hätään löydä yhtä haastattelua, mutta muistaakseni YLE:n sivuilla haastateltiin sekä ravitsemustieteiden ammattilaista, sekä personal traineria tietyistä ruoka-aineista ja tulokset olivat melkoisessa ristiriidassa. Toinen oli toisen mielestä hyväksi, ja toinen toisen mielestä pahaksi keholle. Voitte arvailla kumpi oli kumpaa mieltä esimerkiksi supersuositusta kookosöljystä… 

Uusia hittituotteita tulee jatkuvasti, mutta ennen kuin niitä lisää ruokavalioonsa, kannattaa vähän katsoa, mistä on kyse. Oletko esimerkiksi lisännyt chia-siemeniä ruokavalioosi, kuten minäkin? Ihmetteletkö, miksi päivittäinen saantisuositus on rajattu 1-2 teelusikalliseen? Voisiko sillä olla tekemistä sen kanssa,  että Atlantin toisella puolella on törmätty chia-siemenistä aiheutuneeseen salmonellaan? Chia-siemeniä ei muutenkaan ole ole tutkittu uuselintarvikkeena kovinkaan paljoa. Jos haluat juuri chia-siemenistä enemmän tietoa, lukaisen tämä teksti!

Miksi minä kirjoitan näin? Miksi olen näin kriittinen? Olen pohtinut, ymmärtävätkö bloggajat tai lukijatkaan vastuutansa? Minua pelottaa ajatus, että kirjoittaja sokaistuu lukijamäärästään ja suosiosta ja alkaa itsekin uskomaan, että on oikeassa kaikesta, mitä sanoo. Tiedän, että asia ei ole näin ja tiedän, että moni bloggaaja on oikeasti fiksu ja osaava.

Miettikää kuitenkin kahteen kertaan, mitä luette ja onko se itselle sopivaa. Ja me kirjoittajat pidämme huolen siitä, ettemme tuputa teille yhtä ainoaa totuutta, joka on jokaisen suusta erilainen, sillä meillä on vastuu.

KUVA

-CE

Smile!

On ollut huono päivä. Treenit on ohi. Parhaassa tapauksessa hyppään ratin taakse ja brömistelen Itäväylää pitkin kotiin parissakymmenessä minuutissa. Huonommassa ja huomattavasti hitaammassa tapauksessa hyppään sporaan ja lähden ikuisuudelta tuntuvalle matkalle julkisen liikenteen syövereihin. Vaikka matka Töölön jalkapallostadionilta Tammisaloon menee parhaimmillaan vain 25 minuutissa, on oletusarvo ajasta silti lähempänä neljääkymmentäviittä minuuttia. Mulla on aina treenien ja pelien jälkeen nälkä, eikä ajatus ruuanlaitosta 45:n minuutin kotimatkan jälkeen houkuta. Ymmärrän, se on arkea ja monilla on rankempaa, mutta niin se on. Ei houkuta. Banaani ja proteiinipatukka helpottaa pahimpaan nälkään. Nälkäisenä musta tulee myös kärttyinen. Kärttyisenä mua ärsyttää kaikki. Hyppään metroon ja laitan kuulokkeet korville. Sulkeudun musiikin avulla omaan maailmaan ja suuntaan katseen pimeävän illan tyhjyyteen. Lopulta päädyn rakkaaseen kotibussiini, mutta joku istuu, tietysti, viereeni. Tekisi mieli huutaa, että tuossa vieressä on tyhjä penkkirivi, mut eihän sitä kehtaa. Oman pysäkkini kohdalla nousen seisomaan ja mumisen jotain, mistä kukaan ei koskaan saisi mitään selvää, ja oletan vierustoverini ymmärtävän viestini. Köpötän viimeiset metrit kotiin ja huokaisen, miten raskas ja ärsyttävä päivä on ollut. Ei pahemmin hymyilytä.

On ollut hyvä päivä. Treenit on ohi. Saan joltain kyydin kotiin ja alan järjestelemään tavaroita, jotka jäi eiliseltä lojumaan ympäriinsä. Yleisesti ottaen en tykkää siivota, mutta nyt nappaa. Kiva saada kamat järjestykseen, funtsin. Laitan rauhassa jotain hyvää safkaa itselleni ja käyn koirien kanssa kävelyllä. Vastaan tulee pari muuta koiraa ja vaihdetaan omistajien kanssa parit lauseet hyvässä hengessä. Laitan vielä letin minttiin ja suuntaan sitten dösärille, määränpäänä Stadi. Dösä tulee myöhässä, mut ei se mitään, on kiva keli eikä mulla oo kiire. Nappaan Hertsikan Ärrältä mukaan kahvin ja dalsin portaat alas metrolaiturille. Kuuntelen metrossa muiden matkustajien keskusteluja ja hymähtelen hyvien juttujen mukana. Hyvinä päivinä ei aina edes tarvitse sulkeutua omaan pieneen kuplaan, jonka musiikin avulla saa aikaan.
"Rautatientori, järnvägstorget, central railway station."
Hyppään ylös, ulos ja alan painelemaan steissin rullaportaita ylös kohti kompassia. Joku nuorempi poika seisoo vähän keskempänä portaita, enkä pääse jäbän ohi pyytämättä tilaa. Mitä haastavampia tilanteita suomalaisille. Poika kuuntelee musiikkia, eikä kuule mun vaimeeta "sori" -avunhuutoa. Pieni taputus olalle ja poika kääntyy. Pyydän uudestaan anteeksi, mille poika vastaa hymyillen ja väistää. Hymyilen takasin. Tulipas hyvä mieli.

Jäin miettimään pojan hymyn vaikutusta. Hänellä ei ollut mitään pakkoa hymyillyä. Onhan se toki kohteliasta, mutta kohteliaisuus vaikuttaa nykyään olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö teini-ikäisten keskuudessa. Olinko itse provosoinut hymyn esiin omalla typerällä virneelläni? Miten voi olla, että hymygate sattuikin silloin, kun oli muutenkin miellyttävä päivä? Oliko kyse vain sattumasta? Vai saiko tämä yksittäinen hetki koko päivän vaikuttamaan paremmalta, sillä olinkin loppupäivän hyväntuulinen.

Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen aika huonoja hymyilemään, juttelemaan ja sosialisoimaan, etenkin julkisilla paikoilla tuntemattomien kanssa. Meillä ei ole samankaltaista small talk-kulttuuria, kuten joissain muissa maissa. Eikä meillä tarvitse olla. Meillä on meidän omat tavat. Istutaan hiljaa eikä puhuta. Ääneenpuhujat saavat metrossa vihaisia katseita. Sulkeudutaan omaan kuoreen ja annetaan ulkonäkömme antaa ainoa mielikuva meistä, sillä emme voi muuttaa sitä ainakaan persoonallisuudellamme, ellemme puhu. Olemme periaatteessa liikkuvia mallinukkeja tai pahvikuvia, joiden suupielet on vedetty alas. Jostain tämän sekalaisen joukon keskeltä löytyy kuitenkin silloin tällöin poikkeava henkilö. Hän ei ole vielä muuttunut pahvinukeksi muiden tavoin, vaan on edelleen elävä, vuorovaikutteinen ihminen. Mikä hänessä eroaa muihin? Hän hymyilee, keskustelee. Yksi kerrallaan hän voi parantaa muut. Hymyillen hän sanoo vieressä istuvalle herralle: "Onpa kaunis päivä". Mies häkeltyy ja ei oikein tiedä mitä vastata, mutta huomaa, miten mukavaa on, kun toinen on mukava. Hän voi olla alakouluikäinen poika tai vanha eläkeläisrouva, sillä ei ole väliä. Hymyily tarttuu.

Olet varmasti kuullut jutun, miten voisit muuttaa omaa mielialaasi paremmaksi tekohymyilemällä. Melkoista skeidaa, eikä toimi ainakaan mulla. Tuntuu tyhmältä virnistellä treeneissä, kun tosiasiassa otsasta puskee loppukesän suurin herkkutatti. Hymyile siinä sitten.

Tältä se tuntuu.

Nope, se ei siis toimi mulla. Oon sen sijaan löytänyt toisen jutun, mikä saa usein mun mielialan paljon paremmaksi: positiivinen ajattelu. Niin typerän lapselliselta ja yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin.

Yhtälailla kuin urheilijoilla on tapansa psyykata itseään ennen matseja ja harjoituksia, on mulla tapani ajatella positiivisesti. Tää ei nyt tarkota sitä, että miettisin: "Voi onpa kaunis päivä! Bussi on taas ihan täynnä, tosi kiva, saan seistä! Kivaa, tässähän alkaa puskemaan soijaa ihan kunnolla." Ei tosiaan. Keskityn pikemminkin pieniin asioihin, yksityiskohtiin, ja pyrin muokkaamaan kokonaiskuvaani samalla. Jos bussi on myöhässä ja vieressä sattuu leikkimään pieniä lapsia, seuraan heidän puuhiaan. Muistan, miten itse pelasimme säbää takapihalla ja kiivettiin puihin. Metrossa saatan tosiaan kuunnella, mitä muut keskustelevat ja miettiä niitä asioita. (En nyt sano että salakuuntelen porukkaa korvanapin kanssa, mut you get the point.) Katselen muiden vaatteita ja mietin, miten he ovat suunnitelleet asukokonaisuutensa. Yritän arvostaa pieniä asioita, mistä muut saattavat olla ylpeitä ulkoasussaan. Positiivisia mielleyhtymiä voi luoda lähes mistä vain ja ne kantavat pitkälle. Iloiseksi tulen myös aina, kun näen pienten lasten liikkuvan pallon kanssa, treenireppu olalla. Ollapa taas lapsi.. :-)

Aina ei hymyilytä, eikä aina tarvitse olla kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Kaikkia ketuttaa, surettaa ja väsyttää, ja se on täysin sallittavaa. Itse olen aika sarkastinen persoona, enkä tiedä kumpi mua pukee paremmin; rehellinen ja onnellinen hymy, vai sarkastinen, irvaileva virne. Välillä on kuitenkin oikeasti ihan kivaa olla oikeasti iloinen! :-)

-CE