perjantai 9. lokakuuta 2015

Ei mulla oo mitään vastuuta!?


Kohta on kulunut tasan vuosi siitä, kun kirjoitin ensimmäisen blogipostaukseni. Se on edelleen luetuin tekstini, enkä usko pääseväni samoihin lukijamääriin kovinkaan helposti. Kirjoittamisessa on ajoittain ollut pitkiä taukoja, osittain matalan lukijamäärän takia, osittain motivaation puutteen takia, ynnä muista huonoista syistä. Ei, en sano että minulla ei olisi ollut aikaa, sillä se ei pidä paikkaansa. Mutta eihän se ole minun "velvollisuus" näitä suoltaa, vaan hupi. Sinällään minulla ei ole vastuuta jatkuvasta kirjoittamisesta, mutta kirjoitusten sisällöstä on.

Vaikka olen itse pitänyt taukoa kirjoittamisesta, olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti lukenut muita blogeja. Lukulistallani ovat monet fitness-blogit, pari muotiblogia, Akka-valta, sekä luonnollisesti kollegani Sebastian Sorsan blogi. Omaa piruuttani kävin googlaamaan kyseisten blogien lukijamääriä, jotta voisin kieriskellä itsesäälissä vielä vähän lisää.. No ei vaiskaan, mutta olihan se aika suuri yllätys huomata, miten joillain blogeilla on satojatuhansia lukijoita kuukausittain! Siis joillain jopa vajaa miljoona! Ihan käsittämätön määrä! Itse tuulettelen kuplivan kanssa, jos päästään nelinumeroiseen lukuun…

Kuva: http://www.theblogstarter.com


Toisaalta en ihmettele, että nämä suurimmät lukijamäärät osuvat julkkisten tai ainakin jollain tavalla tunnetumpien henkilöiden blogeille. Joko he ovat olleet tunnettuja ennestään, tai sitten he ovat vain tehneet niin perkeleen hyvää työtä bloginsa kanssa, että se on nostanut heidän suosionsa taivaisiin.

Toinen huvittava ilmiö, mihin olen törmännyt, on treeni- ja fitnessblogien jäätävä määrä. Blogejahan on varmaan enemmän kuin lukijoita! Näköjään oman syömisen ja treenamisen kirjoittamisesta on noussut yhtä iso muoti-ilmiö kuin itse fitnessin harrastamisesta. (Joku voi korjata, onko oikein kutsua fitnessia lajiksi??) Tuhannet suomalaiset seuraavat lempiblogejaan ja poimivat niistä ruoka- ja treenivinkkejä ja luottavat kirjoittajan mielipiteeseen vahvasti.

Välillä minulle kumminkin herää hiukan epämiellyttäviä tunteita lukiessa näitä Veikkausliigan suosiota ylittäviä blogeja. Miksi? Voi olla että olen vain epäilevä, kyyninen, typerä, mustasukkainen tai negatiivinen, mutta minun olisi vaikea luottaa henkilöön, jonka koulutus on kahden viikon PT-kurssi ja jonka ruokasuositukset perustuvat omiin kokemuksiin.
HUOM!! En sano, että kaikki ovat tällaisia. Monet ovat oikeasti lukeneet ravintotieteitä, suorittaneet oikeat koulutukset ja turvaavat vinkkinsä perusteellisiin faktoihin. Tämän lisäksi kiitettävän moni mainitsee, että samat asiat eivät toimi kaikille. Heille propsit. Monet lukijat omaavat onneksi myös tietyn lähdekriittisyyden.

http://pbs.twimg.com/media/BMQmkT8CEAE1DO1.jpg:large


Varoittavia esimerkkejä on ollut ilmassa. Joissain blogeissa suositellaan aivan järkyttäviä määriä lisäravinteita päivässä. Kyllä, lisäravinteet voivat olla osa terveellistä ruoka-valiota, mutta kohtuus kaikessa. En tähän hätään löydä yhtä haastattelua, mutta muistaakseni YLE:n sivuilla haastateltiin sekä ravitsemustieteiden ammattilaista, sekä personal traineria tietyistä ruoka-aineista ja tulokset olivat melkoisessa ristiriidassa. Toinen oli toisen mielestä hyväksi, ja toinen toisen mielestä pahaksi keholle. Voitte arvailla kumpi oli kumpaa mieltä esimerkiksi supersuositusta kookosöljystä… 

Uusia hittituotteita tulee jatkuvasti, mutta ennen kuin niitä lisää ruokavalioonsa, kannattaa vähän katsoa, mistä on kyse. Oletko esimerkiksi lisännyt chia-siemeniä ruokavalioosi, kuten minäkin? Ihmetteletkö, miksi päivittäinen saantisuositus on rajattu 1-2 teelusikalliseen? Voisiko sillä olla tekemistä sen kanssa,  että Atlantin toisella puolella on törmätty chia-siemenistä aiheutuneeseen salmonellaan? Chia-siemeniä ei muutenkaan ole ole tutkittu uuselintarvikkeena kovinkaan paljoa. Jos haluat juuri chia-siemenistä enemmän tietoa, lukaisen tämä teksti!

Miksi minä kirjoitan näin? Miksi olen näin kriittinen? Olen pohtinut, ymmärtävätkö bloggajat tai lukijatkaan vastuutansa? Minua pelottaa ajatus, että kirjoittaja sokaistuu lukijamäärästään ja suosiosta ja alkaa itsekin uskomaan, että on oikeassa kaikesta, mitä sanoo. Tiedän, että asia ei ole näin ja tiedän, että moni bloggaaja on oikeasti fiksu ja osaava.

Miettikää kuitenkin kahteen kertaan, mitä luette ja onko se itselle sopivaa. Ja me kirjoittajat pidämme huolen siitä, ettemme tuputa teille yhtä ainoaa totuutta, joka on jokaisen suusta erilainen, sillä meillä on vastuu.

KUVA

-CE

sunnuntai 4. lokakuuta 2015

Smile!

On ollut huono päivä. Treenit on ohi. Parhaassa tapauksessa hyppään ratin taakse ja brömistelen Itäväylää pitkin kotiin parissakymmenessä minuutissa. Huonommassa ja huomattavasti hitaammassa tapauksessa hyppään sporaan ja lähden ikuisuudelta tuntuvalle matkalle julkisen liikenteen syövereihin. Vaikka matka Töölön jalkapallostadionilta Tammisaloon menee parhaimmillaan vain 25 minuutissa, on oletusarvo ajasta silti lähempänä neljääkymmentäviittä minuuttia. Mulla on aina treenien ja pelien jälkeen nälkä, eikä ajatus ruuanlaitosta 45:n minuutin kotimatkan jälkeen houkuta. Ymmärrän, se on arkea ja monilla on rankempaa, mutta niin se on. Ei houkuta. Banaani ja proteiinipatukka helpottaa pahimpaan nälkään. Nälkäisenä musta tulee myös kärttyinen. Kärttyisenä mua ärsyttää kaikki. Hyppään metroon ja laitan kuulokkeet korville. Sulkeudun musiikin avulla omaan maailmaan ja suuntaan katseen pimeävän illan tyhjyyteen. Lopulta päädyn rakkaaseen kotibussiini, mutta joku istuu, tietysti, viereeni. Tekisi mieli huutaa, että tuossa vieressä on tyhjä penkkirivi, mut eihän sitä kehtaa. Oman pysäkkini kohdalla nousen seisomaan ja mumisen jotain, mistä kukaan ei koskaan saisi mitään selvää, ja oletan vierustoverini ymmärtävän viestini. Köpötän viimeiset metrit kotiin ja huokaisen, miten raskas ja ärsyttävä päivä on ollut. Ei pahemmin hymyilytä.



On ollut hyvä päivä. Treenit on ohi. Saan joltain kyydin kotiin ja alan järjestelemään tavaroita, jotka jäi eiliseltä lojumaan ympäriinsä. Yleisesti ottaen en tykkää siivota, mutta nyt nappaa. Kiva saada kamat järjestykseen, funtsin. Laitan rauhassa jotain hyvää safkaa itselleni ja käyn koirien kanssa kävelyllä. Vastaan tulee pari muuta koiraa ja vaihdetaan omistajien kanssa parit lauseet hyvässä hengessä. Laitan vielä letin minttiin ja suuntaan sitten dösärille, määränpäänä Stadi. Dösä tulee myöhässä, mut ei se mitään, on kiva keli eikä mulla oo kiire. Nappaan Hertsikan Ärrältä mukaan kahvin ja dalsin portaat alas metrolaiturille. Kuuntelen metrossa muiden matkustajien keskusteluja ja hymähtelen hyvien juttujen mukana. Hyvinä päivinä ei aina edes tarvitse sulkeutua omaan pieneen kuplaan, jonka musiikin avulla saa aikaan.
"Rautatientori, järnvägstorget, central railway station."
Hyppään ylös, ulos ja alan painelemaan steissin rullaportaita ylös kohti kompassia. Joku nuorempi poika seisoo vähän keskempänä portaita, enkä pääse jäbän ohi pyytämättä tilaa. Mitä haastavampia tilanteita suomalaisille. Poika kuuntelee musiikkia, eikä kuule mun vaimeeta "sori" -avunhuutoa. Pieni taputus olalle ja poika kääntyy. Pyydän uudestaan anteeksi, mille poika vastaa hymyillen ja väistää. Hymyilen takasin. Tulipas hyvä mieli.

Jäin miettimään pojan hymyn vaikutusta. Hänellä ei ollut mitään pakkoa hymyillyä. Onhan se toki kohteliasta, mutta kohteliaisuus vaikuttaa nykyään olevan pikemminkin poikkeus kuin sääntö teini-ikäisten keskuudessa. Olinko itse provosoinut hymyn esiin omalla typerällä virneelläni? Miten voi olla, että hymygate sattuikin silloin, kun oli muutenkin miellyttävä päivä? Oliko kyse vain sattumasta? Vai saiko tämä yksittäinen hetki koko päivän vaikuttamaan paremmalta, sillä olinkin loppupäivän hyväntuulinen.

Me suomalaiset olemme yleisesti ottaen aika huonoja hymyilemään, juttelemaan ja sosialisoimaan, etenkin julkisilla paikoilla tuntemattomien kanssa. Meillä ei ole samankaltaista small talk-kulttuuria, kuten joissain muissa maissa. Eikä meillä tarvitse olla. Meillä on meidän omat tavat. Istutaan hiljaa eikä puhuta. Ääneenpuhujat saavat metrossa vihaisia katseita. Sulkeudutaan omaan kuoreen ja annetaan ulkonäkömme antaa ainoa mielikuva meistä, sillä emme voi muuttaa sitä ainakaan persoonallisuudellamme, ellemme puhu. Olemme periaatteessa liikkuvia mallinukkeja tai pahvikuvia, joiden suupielet on vedetty alas. Jostain tämän sekalaisen joukon keskeltä löytyy kuitenkin silloin tällöin poikkeava henkilö. Hän ei ole vielä muuttunut pahvinukeksi muiden tavoin, vaan on edelleen elävä, vuorovaikutteinen ihminen. Mikä hänessä eroaa muihin? Hän hymyilee, keskustelee. Yksi kerrallaan hän voi parantaa muut. Hymyillen hän sanoo vieressä istuvalle herralle: "Onpa kaunis päivä". Mies häkeltyy ja ei oikein tiedä mitä vastata, mutta huomaa, miten mukavaa on, kun toinen on mukava. Hän voi olla alakouluikäinen poika tai vanha eläkeläisrouva, sillä ei ole väliä. Hymyily tarttuu.

Olet varmasti kuullut jutun, miten voisit muuttaa omaa mielialaasi paremmaksi tekohymyilemällä. Melkoista skeidaa, eikä toimi ainakaan mulla. Tuntuu tyhmältä virnistellä treeneissä, kun tosiasiassa otsasta puskee loppukesän suurin herkkutatti. Hymyile siinä sitten.

Tältä se tuntuu.

Nope, se ei siis toimi mulla. Oon sen sijaan löytänyt toisen jutun, mikä saa usein mun mielialan paljon paremmaksi: positiivinen ajattelu. Niin typerän lapselliselta ja yksinkertaiselta kuin se kuulostaakin.

Yhtälailla kuin urheilijoilla on tapansa psyykata itseään ennen matseja ja harjoituksia, on mulla tapani ajatella positiivisesti. Tää ei nyt tarkota sitä, että miettisin: "Voi onpa kaunis päivä! Bussi on taas ihan täynnä, tosi kiva, saan seistä! Kivaa, tässähän alkaa puskemaan soijaa ihan kunnolla." Ei tosiaan. Keskityn pikemminkin pieniin asioihin, yksityiskohtiin, ja pyrin muokkaamaan kokonaiskuvaani samalla. Jos bussi on myöhässä ja vieressä sattuu leikkimään pieniä lapsia, seuraan heidän puuhiaan. Muistan, miten itse pelasimme säbää takapihalla ja kiivettiin puihin. Metrossa saatan tosiaan kuunnella, mitä muut keskustelevat ja miettiä niitä asioita. (En nyt sano että salakuuntelen porukkaa korvanapin kanssa, mut you get the point.) Katselen muiden vaatteita ja mietin, miten he ovat suunnitelleet asukokonaisuutensa. Yritän arvostaa pieniä asioita, mistä muut saattavat olla ylpeitä ulkoasussaan. Positiivisia mielleyhtymiä voi luoda lähes mistä vain ja ne kantavat pitkälle. Iloiseksi tulen myös aina, kun näen pienten lasten liikkuvan pallon kanssa, treenireppu olalla. Ollapa taas lapsi.. :-)

Aina ei hymyilytä, eikä aina tarvitse olla kuin se kuuluisa Naantalin aurinko. Kaikkia ketuttaa, surettaa ja väsyttää, ja se on täysin sallittavaa. Itse olen aika sarkastinen persoona, enkä tiedä kumpi mua pukee paremmin; rehellinen ja onnellinen hymy, vai sarkastinen, irvaileva virne. Välillä on kuitenkin oikeasti ihan kivaa olla oikeasti iloinen! :-)


-CE

maanantai 10. elokuuta 2015

Miten yhdistää opiskelu ja urheilu? 7 vinkkiä!

On taas se aika vuodesta, kun nuoret palaavat pulpettien ääreen. Osa jatkaa samassa opinahjossa, osalla sen sijaan on edessä siirtyminen uuteen kouluun, uuteen ympäristöön ja uusien ihmisten pariin. Monella nuorella urheilijalla on alkamassa urheilulukion ensimmäinen vuosi, ja voin taata, että sitä on syytä odottaa mielenkiinnolla ja innolla. Uudessa koulussa aloittaminen tuo mukanaan aina uusia haasteita ja pieni jännitys ainoastaan kuuluu asiaan. Kun itse aloitin Mäkelänrinteen lukiossa, minulla oli ympärilläni monia tuttuja jalkapallostaympyröistä, mikä helpotti alkumatkalla paljon ja nopeastihan sitä oppi tuntemaan uusia, hienoja ihmisiä, eikä sitä enää ollut riippuvainen jostain tietystä kaveriporukasta.

Koulun ja urheilun yhdistäminen on jotakuinkin ikuinen keskustelun aihe, ja minulta onkin kysytty, miten se onnistuu parhaiten. Yritän tässä vähän avata sitä, miten itse yritin optimoida kaiken toimimaan mahdollisimman saumattomasti. On kuitenkin olennaista ymmärtää, että onnistuminen vaatii ponnisteluja. Vaikka kyseessä olisi urheilulukio, ei se tarkoita helpompaa koulumenestystä. Siellä natsat ansaitaan samalla tavalla kuin muuallakin. Koulu antaa mahdollisuuden, mutta työ on tehtävä itse.

Suurin huoli taitaa kuitenkin olla vanhemmilla (ainakin meillä oli näin), jotka pelkäävät koulun kärsivän urheilun kustannuksella. Pelko on toki aiheellinen, jos nuorella ei ole halua hoitaa koulua kunnialla, mutta yleisesti ottaen koulun ja urheilun saa hyvin kulkemaan käsi kädessä. Vanhemmat ja nuoret, muistakaa, ette ole yksin tässä tilanteessa! Teillä on satoja samassa tilanteessa olevia kohtalonkumppaneja, joilta kysyä apua ja joiden kanssa keskustella aiheesta! Vanhemmat, kyselkää muilta vanhemmilta, miten he auttoivat lapsiaan. Apua ja neuvoja kannattaa kysyä, jos tuntuu siltä, ettei kaikki ihan suju niin kuin Strömsössä.

Vanhemmille vielä yksi viesti. Antakaa nuorelle vastuuta. Hän on siinä elämäntilanteessa, jossa itsenäistymisen tahto ja halu kasvaa jatkuvasti. Antakaa nuorelle mahdollisuus osoittaa itselleen, mihin hän pystyy. Älkää seuratko vierestä iilimatona, ovatko läksyt tehty ja onko nukkumaanmenoaika mennyt jo vartti sitten. Nuoret ovat usein hyviä huomaamaan itselle toimivat tavat. Eikä teidän tarvitse pelätä, että teidät unohdetaan. Te olette ne, kenen luo lapsenne tulevat ensimmäisenä, kun ovat avun tarpeessa.

Ja nuoret, muistakaa tämä. Huolehtivat vanhemmat haluavat vain teidän parastanne. Älkää ikinä unohtako tätä.


Matka kohti urheilulukiota


Kävin ala-asteen Laajasalon ruotsinkielisellä ala-asteella (Degerö Lågstadieskola), ja ajatus oli jatkaa Puotilan ruotsinkieliselle yläasteelle, mutta pienen sattuman ansiosta päädyin hakemaan Herttoniemen yhteiskoulun jalkapalloluokalle. Pääsykokeita edeltävänä iltana soitetut paniikinomaiset puhelut koulun liikunnanopettajalle (kiitos Jutta!) ja noin kolme viikkoa myöhässä tehty hakemus soivat kuitenkin paikan pääsykokeisiin, mutta en sen kummemmin elätellyt toiveita sisäänpääsystä, edellä mainituista syistä. Paikka kuitenkin tuli, ja oli aika jonkin uuden.

Herykillä oli tarjota kerran viikossa lajiharjoitukset aamulla Jutta Rautiaisen valmennuksessa. Pelasin silloin HJK:n junioreissa, ja usein koulusta oli lähtö suoraan treeneihin. Normipäivä koostui aikalailla koulusta ja treeneistä, illalla tehtiin se mitä ehdittiin. Meitä oli neljä samasta joukkueesta samalla luokalla, joten yhdessä reissattiin monet matkat Rapen, Aden ja Juvosen kanssa Siilitieltä Töölöön ja Taliin. Viimeiselle vuodelle sain erikoisluvan harjoitella maanantai-aamuisin kouluaikana, jota pyrin hyödyntämään aina kun mahdollista.

Heryk antoi hyvät opit nuorelle pojalle, eikä vaihdos urheilulukion rytmiin jännittänyt sen kummemmin. Koulun olin hoitanut ihan hyvin, vähän yli ysin keskiarvolla. Suoraan sanottuna en joutunut yläasteella tekemään koulun eteen kovinkaan paljoa (oikeastaan mitään), kaikki tuntui silloin vielä (painotus sanalla vielä) aika helpolta. Olisi pitänyt jo silloin tajuta, että lukiossa pärjääminen vaatisi paljon enemmän. 

Lukiohaut oli suoritettu ja kutsu Märskyyn osui onnellisesti kohdalle. Kohti uutta tuntematonta.

 UOT-mestarit 2011 Kuva: Palloliitto.fi
Meillä oli aika kova joukkue kasassa.
Joukkueesta Joel Pohjanpalo ja Nikolai Alho ovat debytoineet jo A-maajoukkueessa.

Parasta just nyt - Mäkelänrinteen lukio


En voi millään painottaa, kuinka kiitollinen, iloinen ja onnekas olin saadessani opiskella Märskyssä. Ei mitään pois PHYK:iltä, kai tekin ootte ihan ok... Tämän tekstin tarkoitus ei ole kuitenkaan vertailla Märskyä ja Pohjois-Haagaa. Märsky nyt vain sattui olemaan mulle se perfect match, joka antoi mitä parhaimmat lähtökohdat lukion jälkeiseen elämään ja urheiluun.

Märskyssä aamutreenien määrä ponnahti yhdestä kolmeen, ja kasvoi vielä neljään ensimmäisen vuoden puolessavälissä. Yhdeksät treenit viikossa alkaa jo kuulostaa urheilijan määrältä. Siinä sivussa opiskelu. Jippii!

Selvennetään vähän sitä, mitä itse opiskelin, jotta asiat voi muuttaa itselle vertailukelpoisiksi. Kirjoitin pitkän matikan, ruotsin ja englannin A-kielinä, psykologian, äidinkielen sekä yhteiskuntaopin - vaihtelevalla menestyksellä, mutta ihan tyydyttävästi kuitenkin.

Lukiossa jouduin ensimmäistä kertaa oikeasti jopa varaamaan aikaa läksyjen tekoon. Tuntuu vähän typerältä ja lapselliselta ilmaista asia noin, mutta niin se vähän oli. Alkuun se oli turhauttavaa, mutta läksyjen teko oli aikalailla suoraan verrattavissa numeroihin, mitä kursseista ja kokeista tuli. Nopeasti sen huomasi, heh, olevan kannattavaa.

Minulle vinkattiin, että ensimmäisenä vuotena kannattaa hamstrata kursseja niin paljon kuin pää vain kestää, ja tämä on yksi parhaista ohjeista mitä minulle annettiin. Miksi? Koska (minun tapauksessa) en ehtinyt enää toisena ja kolmantena vuotena olla yhtä paljoa paikalla koulussa, kun siirryin harjoittelemaan edustusjoukkueen kanssa. Tämä tarkoitti harjoituksia talvisin aamukahdeksalta ja kahdelta ja kesäisin aamukymmeneltä. Olin onnistunut ensimmäisenä vuotena keräämään ihan kelpo määrän kursseja (33 tai 32, en ole ihan varma), mikä helpotti koulun ja treenien ajoittamista toisiinsa sopivaksi. Loput hoidin itsenäisellä opiskelulla, ja siitä minun on jälleen kiitettävä joustavia opettajiani ja opinto-ohjaajaani!

Hyvä pohja ensimmäiseltä vuodelta periaatteessa siis mahdollisti lukion suorittamisen aikalailla kivuttomasti alusta loppuun. Väliin mahtui luonnollisesti synkkiäkin hetkiä, kun päälle puski kuusi koetta yhteen viikkoon, pari itsenäistä kurssia ja sopivasti vielä joku vähän pidempi vieraspelireissu.

Kerran mm. jouduin lähtemään Vaasaan HJK:n edustusjoukkueen mukaan päivän varoitusajalla. Mulla piti olla samana päivänä espanjan kurssikoe, mutta sekin saatiin järjestettyä. Sovittiin pikapikaa opettajan kanssa, että voin tehdä kokeen päivää myöhemmin, mutta se olisi tehtävä kello kahdeksan, normaalin 09.00 sijaan. Ei siinä mitään, joukkueenjohtaja järjesti mulle lennon 05.30 kun muut taas lensi yhdeksän aikoihin kohti Stadia. Paikalle ehdittiin ja koe suoritettiin kuten pitikin. Toisin sanoen, neuvottelemalla pääsee pitkälle, kunhan hoitaa oman ruutunsa tyylillä.

Onko se kaiken vaivan arvoista?


Miksi sitten kaivaa itsestään energiaa suorittaa kaikki, niin turhalta tuntuva, ylimääräinen hössötys, jotta saisi valkolakin päähänsä tyydyttävin arvosanoin? Koska se on sen arvoista. Sitä ei oikein tahtonut ymmärtää, kun juoksi nälissään bussipysäkille tammikuisessa räntäsateessa ehtiäkseen treeneihin, mutta kyllä se on sen arvoista.

Moni luottaa turhan sokeasti siihen, että saa lajistaan elantonsa loppuelämäkseen ja paistattelee limelightissa vuositolkulla. Eikä siinä ole mitään väärää, päinvastoin. Itseensä pitää uskoa, eihän siitä muuten tule mitään. Mutta koulun hoitaminen siinä sivussa ei ole ylitsepääsemätön este ja järkeä kannattaa käyttää. Elämässä voi tapahtua kaikenlaista, ja yhtäkkiä sitä huomaakin harmittelevansa, ettei hoitanut sitä koulua kunnolla.

Yksinkertaisuudessaan voidaan todeta, että ylioppilaskirjoitusten arvosanoista saatavat lähtöpisteet voivat helpottaa yliopistoon pääsemistä niin hurjasti, että opiskelu on puhtaasti jo sen takia vaivan väärti. Opiskelemalla ei menetä mitään. Sen sijaan se antaa ja paljon. Itse en olisi koskaan kiinnostunut psykologiasta, jos en olisi sitä paria kurssia lukenut. Tällä hetkellä psykologia, etenkin urheilupsykologia, on yksi suurimpia mielenkiinnon kohteitani.

Kysy itseltäsi, mitä hävittävää sinulla on, jos yrität hoitaa koulun mahdollisimman hyvin. Ehkä et ehdi katsomaan Netflixiä tai hakkaamaan pleikkaria niin paljoa kuin haluaisit. Voin kuitenkin luvata, että koulu on loppupeleissä hyödyllisempää, kuin jakso Game of Thronesia.

Mutta jääkö aikaa sitten yhtään mihinkään muuhun? Kyllä jää, mutta se piiloutuu ajoittain erittäin hyvin. Luodaan tällainen pikakatsaus päivään (esimerkkinä päivä mun ekan lukiovuoden talvelta):
  • Aamutreenit 08.00-09.20
  • Koulua 10.10-15.15
  • Treenit 16.30-18.30
  • Kotona, ruoka syöty ja treenikamat pesussa 20.00
  • Läksyjä 15-60min
  • Nukkumaan 22.00-22.45
Eli kyllä sitä ehtii kaiken tekemään, huikea tuntihan siinä vielä on ennen kello kymmentä.. :) Nuo päivät nyt vain ovat aika kiireisiä, eikä aikaa kaupungilla hengailuun oikein jää. Ei kaikki päivät tältä kuitenkaan näytä, pitää vain osata nauttia niistä harvoista vapaapäivistä. Kaikkea ei kuitenkaan voi saada. Kyse on motivaatiosta. Jos tietää mitä haluaa, sille kannattaa ja pitää omistautua. Aina se ei ole mukavaa ja hauskaa, mutta se on palkitsevaa.


6 vinkkiä koulun ja urheilun helpottamiseksi!


1. Kysy apua muilta!

Ei ole väärin, lapsellista tai typerää kysyä muilta apua - kaikki ovat olleet samassa tilanteessa kanssasi ja jos et oikeasti tiedä mitä tehdä, joku osaa varmasti auttaa vaikeilla hetkillä!

2. Muista nukkua hyvin!

Uni on ihmisille äärimmäisen tärkeää, ja sen merkitys korostuu raskaina aikoina. Hyvin nukutut yöunet ja mahdolliset päiväunet auttavat jaksamaan pitkien, pimeiden päivien läpi!

3. Syö hyvin!

Väsyneenä tekee helposti mieli napostella herkkuja, ja koulun vierestä löytyykin usein sopivasti pieni kauppa. Pyri kuitenkin syömään hyvin aamulla ja koulussa, se helpottaa huomattavasti! Hyvät välipalat (banaanit, ruisleivät, rahkat yms.) auttavat myös. Eväät voi myös tehdä etukäteen edellisiltana valmiiksi. Treenin jäkeinen välipala on myös hyvä pitää mukana, sillä se auttaa palautumista ja ehkäisee sitä ääretöntä nälkää, mikä ainakin itselle tuli matkalla kotiin harjoituksista. 

4. Keskustele opinto-ohjaajan kanssa!

Opinto-ohjaajat auttavat mielellään kurssien suunnittelussa ja helpottavat trapetsitaiteilua urheilun ja koulun välissä. Heidän apujaan kannattaa hyödyntää!

5. Sovi pelisäännöt vanhempien kanssa!

Sopikaa kotona, kuinka paljon haluatte vanhempien valvovan ja auttavan koulunkäyntiä/urheilua, sekä muita arkisia asioita, kuten kuskausta treeneihin ja unen määrän valvominen. Tällä tavoin voidaan välttää monet ikävät välikohtaukset kotona. Sopikaa vaikkapa myös tavoitteet kursseille ja kokeisiin.

6. Hoida asiat kunnolla!

Tulet varmasti huomaamaan tunneilla, kuinka ei huvita yhtään ja huomio kiinnittyy helposti Twitteriin, Instagramiin ja Whatsappiin. Pyri kuitenkin hoitamaan tunnit tyylikkäästi. Opettajat arvostavat sitä, ja hyvistä suhteista opettajiin voi olla suurta hyötyä pitkässä juoksussa.

7. Usko itseesi!

Hyvin se menee, lukio oli minulle huikeaa aikaa ja uskon, että sitä se tulee olemaan sinullekin! Onnea matkaan! Lycka till, njut av resan! :)




-CE

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Miksi musiikilla on niin iso merkitys?



Treenaakohan kukaan enää korvanapittomana? Siis ilman kuulokkeita. Epäilen aika vahvasti. Joillain saleilla taitaa tosin soida salin kaiuttimista musiikkia tai pyöriä Ostos-tv kuntopyörien edessä, jolloin omia nappeja ainakin tarvitsee. Eikä sitä nyt muiden kanssa voi keskustella, hyi sentään.

No, ei syyllistetä liikaa. Jos olen yksinäni salilla, on mullakin napit korvissa ja omat musat pauhaamassa. Mutta onko sillä, suorituksen kannalta, oikeasti väliä?

Minä ja musa


Mulla on aina ollut vähän erikoinen suhde musiikkiin. Mulla on musamaku vaihdellut ihan järkyttävästi alakoululaisesta tähän hetkeen, mutta pystyn edelleen kuuntelemaan kaikkea sitä, mistä olen joskus pitänyt. Joku Sum 41:in kappale taitaa edelleen olla puhelimeni soitetuin kappale. Listoilta löytyy myös Rage Against the Machinea, Billy Talentia, Wiz Khalifaa, Bliss n Esoa ynnä muuta, joten ei tyylillä niin väliä, jos hyvältä kuulostaa.

Kun olin ala-asteella, sain joululahjaksi rummut. Siis ihan kunnon rummut! Ai että, niitä hakattiin silloin oikein urakalla, aina kun oli mahdollista. Kyllä siinä kotona olleet sai varmasti kärsiä ensimmäiset pari kuukautta, kun ei kukaan ollut mulle edes peruskomppia opettanut.. Nopeasti oppi kuitenkin tarttui, ja rytmi alkoi löytyä. Sitten alkoi kitaran vinguttaminen. Sitä en osaa vieläkään.


Kitara on nykyään rikki, enkä rumpuja soita enää niin paljoa kuin ennen. Sain kuitenkin pari vuotta sitten lahjaksi yllä näkyvän kapistuksen (M-Audio AxiomPro25) lahjaksi, ja sen käytön opettelu onkin ollut hauskaa (ja erittäin turhauttavaa, yhdistettynä musasoftaan, jollaista en ollut aiemmin koskaan käyttänyt). 

Olen siis vuosien varrella aina halunnut osata soittaa ja tehdä musiikkia, mutta vaiheessa ollaan edelleen. Kaukaiset unelmat laulamisesta ovat (kaikkien onneksi) jääneet, nykyään siitä kärsii ainoastaan tyttöystäväni ollessaan autokyydissä sekä suihkuhuoneemme kaakelit. Koirat eivät ole parempaa kuulleet, joten heille kelpaa.

Olen kuitenkin melkoinen hifistelijä, mitä tulee elektronisiin laitteisiin, etenkin musiikkiin liittyviin.
Multa on vuosien varrella löytynyt varmasti yli paritkymmenet eri kuulokkeet, mutta nyt on löytynyt parit hyvät!
Bose Quietcomfort 15. Pesee Beatsit mennen tullen.


Vasemmalla synttärilahjaksi saadut langattomat Denonin kuulokkeet ja oikealla Sonyn vastaavat. Huikeeta, kun ei ole pitkiä lankoja sotkeutumassa käsiin tai mihinkään kesken treenin.



Mutta onko sillä väliä,  soiko korvissa musa treenatessa?


On. Tähän olettaisin suurimman osan yhtyvän. Veikkaisin, että jos kyselisin ihmisiltä, miksi he kuuntelevat musiikkia treenatessa, suurin osa sanoisi että se A) auttaa keskittymään B) motivoi C) antaa lisäboostin viimeisiin suorituksiin D) sulkee pois muun älämölön salilla. Näinhän se on. Mutta sillä on myös toisenlainen vaikutus. 

Me kaikki tiedämme, miten lenkillä juostessa (okei, te tiedätte, mä en juokse) askeleet lähtevät rullaamaan helposti musiikin mukana. Spotifylla on muuten loistava Running-ominaisuus, joka tunnistaa juoksunopeuden, ja soittaa siihen sopivaa musiikkia. 

Vuonna 2009 julkaistu tutkimus sai selville, että musiikki voi vaikuttaa suoritukseen ihan konkreettisella tasolla, eli juoksija saattaa ihan tiedostamatta nostaa juoksu- tai pyöräilytahtia musiikin mukana. Tämä voi olla ihan kätevää heille, jotka haluavat puristaa itsestään vähän enemmän irti, mutta ei ole ehkä niin optimaalista niille, jotka haluavat säilyttää jonkun tietyn syketason. Toisaalta, musiikin tempoa säätelemällä myös vauhdin säätely onnistuu helposti.

As the researchers wrote, when “the music was played faster, the participants chose to accept, and even prefer, a greater degree of effort.”
Itse kuuntelen musiikkia poikkeuksetta ennen pelejä ja harjoituksia sopvivan mielentilan löytämiseksi. Puhelimesta löytyy monet eri soittolistat eri tilanteisiin, kuten varmaan muillakin. Itsellä toimiva tapa on ollut kuunnella mielentilaan sopivaa musiikkia, ja vähitellen muuttaa musiikkia siihen suuntaan, jota lähes poikkeuksetta kuuntelen ennen peliä. Eli pyrin muokkaamaan mielentilaani musiikin avulla ja se onkin ollut minulle toimiva tapa! Se vaatii toisaalta yleensä sitä, että saan kuunnella musiikkia rauhassa, jotta voin oikeasti mukautua kappaleiden mukana kohti oikeaa mielentilaa.

Joten kuunelkaa musiikkia jos se toimii teille ja tehkää siitä apuväline.

Rock on, pop on or drop on, as you wish.

-CE

perjantai 31. heinäkuuta 2015

Aivojumppaa

Milloin olet viimeksi lukenut niin hyvän kirjan, ettet ole halunnut lopettaa lukemista missään vaiheessa? Kun sinulla on ollut jatkuva tarve lukea eteenpäin? Se on mahtava tunne, eikö olekin?
Useimmiten tämä tunne syntyy ainoastaan hyvää romaania luettaessa, mutta Erik Bertrand Larsenin Paras -kirjan jälkeen olen löytänyt urheilupsykologiaa käsittelevät kirjat. Mitä mahtavinta luettavaa!

Jos joku on sattumoisin lukenut Justus Haapalan jutun Twentyfourin sivuilta, hän saattaa muistaa maininnan, jonka mukaan luen kirjoja. No, kyllähän se tavallaan paikkansa pitää. Aina silloin tällöin. Joskus.

Omasta kirjahyllystä löytyy eniten kuitenkin sarjakuvia.. Ei ehkä kovin tyypillistä parikymppiselle, mutta olkoon. Löytyy sieltä onneksi myös Jens Lapidusta, Stieg Larsenia sekä Jo Nesbön kirjoja. Urheiluun liittyviä kirjoja löytyy myös lukuisia. Kyllä, Jag heter Zlatan löytyy kanssa.

Kirjoja löytyy laidasta laitaan, mutta samoin sisällön laatu vaihtelee vahvasti. Tässä osa kirjahyllystäni löytyviä opuksista.

Pinosta löytyy David Epsteinin The Sports gene, DC Gonzalezin The art of mental training, Malcolm Gladwellin Kuka menestyy ja miksi, sekä Peter Hassménin, Göran Kenttän ja Henrik Gustafssonin kirjoittama Praktisk idrottspsykologi. Pinosta puuttuu muun muassa edellä mainitsemani Paras, sekä Gary Mackin & David Casstevensin Mind Gym.

En ole kaikkia ehtinyt lukemaan, aikaa menee muuhunkin, mutta kaikki tulee kyllä luettua ennemmin tai myöhemmin. 

The Sports Gene

Näistä kirjoista tavallaan mielenkiintoisin on The Sports Gene. David Epstein on koonnut järjettömän määrän tietoa urheilun genetiikasta yhtien kansien väliin. Tutkimukset paljastavat valehtelematta genetiikan vaikutusta urheiluun ja urheilijaan, eivätkä tulokset petä. Erittäin opettavainen ja yleissivistävä kirja, etenkin jos ihmisen genetiikka kiinnostaa vähääkään. Tutkimukset käsittelevät myös oppimiskäyriä, -potentiaalia, harjoitusmääriä ja synnynnäisiä lähtökohtia urheiluun.

The Art of Mental Training

Jiu-Jitsussa mustan vyön omaavan DC Gonzalezin kirja on ollut helppolukuisin tähän mennessä. Gonzalezin oma tarinointi yhdistettynä opettavaan kontekstiin luo erittäin toimivan kombon, jota lukee mielellään. Kirja käsittelee puhtaammin henkisiä taitoja ja valmiuksia, jotka ovat tärkeitä sekä urheilijalle kuin muillekin.


Kuka menestyy ja miksi on kokoelma menestystarinoita, joista jokainen voi ottaa jotakin onkeensa. Praktisk idrottspsykologi on kirjoista eniten oppikirjamainen, selittäen laajasti urheilupsykologian periaatteita, mutta myös sisältäen käytännön oppeja.
Mind Gym on The Art of Mental Trainingin tapaan kirja, joka pyrkii opettamaan lukijalle henkisten voimavarojen hyötykäyttöä. Kirjaa ovat kehuneet muun muassa Jason Kidd (NBA All-star) sekä Ken Griffey Jr. (Major League Baseball MVP)


Löytyykö teiltä jotain huippuhyviä kirjoja, joita suosittelette? Laittakaahan kommenttia tulemaan, niin muutkin saamme tietää!

-CE


sunnuntai 12. heinäkuuta 2015

Mä oon Iker!

"Mä oon Ronaldo!" "Kato, nyt mä vedän ku Beckham!" "Oo, Zizou vie koko kentän.. Maaliii!!" "Mä oon Iker!"

Kuka ei kuulu joukkoon? No minä tietysti, eli Iker Casillas. Naperoina leikimme aina pihapeleissä maailman suurimpia tähtiä. Peleissä oli poikkeuksetta mukana brassi-Ronaldo, Ronaldinho, Zidane, Raúl, Luis Figo, Roberto Carlos, Guti, ynnnä muut maailman suurimmat tähdet. Litmasta, Hyypiää ja Niemeä unohtamatta. He olivat meille esikuvia. Sankareita.

Ensikosketukseni huippumaalivahteihin sain ala-asteen liikuntatunnilla, kun parhaalla kaverillani oli Juventuksen vaaleanpunainen maalivahdinpaita päällä ja nauroin, että kuka toi muka on. Kaveri vastasi "eksä muka tiedä? Gianluigi Buffon, maailman paras maalivahti!" Nykyään useimmat keksivät saman tien, miksi koiramme nimi on Gigi.

Pelasin silloin sekä maalissa että kentällä, mutta fanitin kenttäpelaajia samalla tavalla kuin muutkin. Treenasin kesäisin Beckhamin vapareita kuten muutkin ja vietin suurimman osan kesälomista joko futista pelaten tai arvokisoja katsellen. Jos ottelu ei päättynyt kuten halusin, korjasin asian saman tien takapihalla. Ennen vuotta 2010 Espanja oli voittanut maailmanmestaruuden ainoastaan mökkimme takapihalla. Ja Iker oli pitänyt nollat jokaisessa pelissä.

Idoli


Tänään kuulin ehkäpä surullisimman uutisen tähänastisella urallani. Iker Casillas Fernández jättää Real Madridin ja siirtyy FC Portoon. Elämäni suurin esikuva jalkapallokentiltä jättää oman kasvattiseuransa (mitä ilmeisemmin) hiukan ristiriitaisissa tunnelmissa. En tunne enää mitään sympatiaa Los Blancosia kohtaan, mutta ei siitä sen enempää. Jatkot siitä muualla.

Iker Casillas on aina ollut minulle suurin esikuva. Minulla on ollut lukuisia esikuvia elämässäni, aina perheenjäsenistä urheilijoihin, mutta San Iker on ollut suurin kaikista. Suurimpia unelmiani on saada pelata häntä vastaan, mutta päivä päivältä se vaikuttaa hiukan kaukaisemmalta, mutta samalla myös mahdollisemmalta. Uramme kun ovat vähän eri vaiheissa..


Sankaruudesta todellisuuteen


Ala-asteen välitunneilla emme ajatelleet, että ehkä joku päivä pienet lapset pelaavat kuvitellen olevan me. Eläydyimme vain hetkeen. Sekunnissa hiekkakenttä valkoisine aitoineen muuttui Santiago Bernabeuksi tai Old Traffordiksi. Kentälle juoksivat Andrea Pirlo, Dennis Bergkamp ja Kaká. Champions Leaguen finaali oli käynnissä.

Iän myötä etenin HJK:n junioriportaassa eteenpäin. Ville Wallén oli tullut tutuksi nimeksi ja kasvoksi edustusjoukkueen peleistä. "Makeeta, toi pelaa HJK:n edarissa!" ajattelin. Eräänä päivänä Wallu oli yhtäkkiä vetämässä meille treeenejä, enkä voinut olla hymyilemättä. Yksi esikuvistani oli valmentamassa minua! Silloin en edes voinut kuvitella, että olisin pelannut hänen kanssaan samassa joukkueessa, mutta niin vain kävi. Ville Wallén, yksi Veikkausliigan parhaista maalivahdeista ja minä, 19 vuotta nuorempi, pulska räkänokka, samassa joukkueessa. 

Kun harjoittelin ensimmäisiä vuosia HJK:n edustusjoukkueen kanssa, tapasin enemmän tai vähemmän kaikki suurimmat esikuvani suomalaisesta jalkapalloilusta. Sain jopa kunnian harjoitella suurimman osan kanssa, ja jopa pelata esimerkiksi Teemu Tainion ja Mikael Forsselin kanssa. Muistan ihmetelleeni, että mihin tässä on jouduttu, kun eräiden treenien jälkeen Perparim Hetemaj nöyryytti minua pukukopissa aivan täysin. Perpa kyseli minulta kaikenlaista ja hämmensi minua parhaansa mukaan, siinä hyvin onnistuen. Kun Sebastian Sorsa sitten kysyi Perpalta, että mitä ihmettä sä touhuat, repesi Perpa melkoiseen nauruun ja tajusin, miksi kysymyksissä ei ollut päätä eikä häntää. Kilttinä 15-vuotiaana yritin vain vastata parhaani mukaan täysin aivottomiin kysymyksiin. Olin yhtäkkiä samassa maailmassa sankareideni kanssa. Enkä enää halunnut koskaan pois. Miklun ja Väykän ihastelu telkkarista, kun Suomi pelasi 3-3 Saksaa vastaan Olympiastadionilla, oli vaihtunut normaaliin jutteluun telkkarisarjoista ja huonojen läppien heittämiseen. 

Will the tables turn?


Sitten tuli se päivä. Puhelimeni värähti Twitter-maininnan merkiksi. Avasin puhelimen ja katsoin alla olevaa twiittiä hämilläni. En meinanut hetkeen uskoa lukemaani.

Pieni napero pelaa pihapelejä, aivan kuten mekin pelasimme nuorempana. Mutta pelissä ei ollut mukana Antti Niemi tai Iker Casillas, vaan minä. Ylpeyden tunne oli melkolailla uskomaton. Se oli hieno hetki. Virstanpylväs, tavallaan. Asiallahan toki saattoi olla tekemistä sen kanssa, että Jani Meriläinen on valmentanut minua juniorimaajoukkueissa, mutta päätin olla siitä välittämättä..

Olin useasti ennen sitä leikkinyt ajatuksella, että milloin tulee päivä, kun kävelen pikkupoikien pihapelin ohi ja kuulen, kuinka Nikolai Alho upottaa vaparin Rapid Wienin verkkoon, tai kun Tim Väyrynen upottaa upean kaukolaukauksen JJK:ta vastaan. Nyt se tuli, tosin somen välityksellä.

Esikuvat ovat hyväksi, sanoi kuka mitä tahansa.


Useiden tutkimusten mukaan nuoret urheilijat eivät tarvitse esikuvia. Olen tästä eri mieltä. Olkoot teillä vaikka mitä todisteita puolellanne, mutta minulla on monet kokemukset siitä, miten Iker Casillasin loistotorjunnat ovat puskeneet minua eteenpäin urallani. Ne kiksit mitkä sain, kun näin San Ikerin lämmittelevän Olympiastadionilla näytösottelun jälkeen, olivat käsittämättömät. Kehtaako joku väittää, ettei niitä muka tarvita? Voi kyllä tarvitaan.

Minä uskon Suomen jalkapallon nousuun. Yksi hetki, jolloin tiedämme tehneen jotain oikein, on kun kuulemme pienten lasten pelaavan pihapeleissään Stadin Derbyjä. Kun Fredrik Lassas upottaa upean skoden yläriman kautta RoPsin verkkoon. Kun Robin Lodin kaukolaukaus vie Suomen arvokisoihin.

Silloin ei enää tarvita Steven Gerrardeja, Neymareita tai Thiago Silvoja. Heillä on omat sankarinsa.

Mä oon Nikolai Alho! Mä oon Jugi Halme! Mä oon Mosa! Mä oon Serge Atakay!

-CE

perjantai 22. toukokuuta 2015

Avoin kirje Maija Sakslinille

22.05.2015 julkaistussa Helsingin Sanomien artikkelissa ”Puolustusvoimat poistaa urheilijoiden erioikeuksia” käsitellään urheilijoiden asettamista samalle viivalle muiden varusmiehien kanssa, tasa-arvon nimissä. Apulaisoikeusasiamies Maija Sakslin on mitä ilmeisemmin kokenut nykyisen toimintamallin syrjivänä ja urheilijoita suosivana, mutta ei taida ymmärtää, mitä hän nyt vie nuorilta, lupaavilta urheilijoilta tällä päätöksellä. Pahimmassa tapauksessa tämä päätös tuhoaa nuoren urheilijan uran. Tämäkö on tasa-arvoa?

Hyvä Maija Sakslin, minusta tuntuu, että sinulla on nyt mennyt tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus pahemman kerran sekaisin. Kumpi on sinulle tärkeämpää? Emme voi sokeasti käyttää sanaa tasa-arvo perustellessamme toimiamme, sillä tasa-arvo ei takaa oikeudenmukaisuutta. Tasa-arvoisilla toimilla voimme asettaa ihmisiä epäoikeudenmukaiseen asemaan, josta koituu enemmän haittaa kuin hyötyä. Toki tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kulkevat ajoittain käsi kädessä. Sukupuolineutraali avioliittolaki edustaa sekä tasa-arvoa, että oikeudenmukaisuutta. Oikeus peruskoulutukseen ja jatko-opintoihin edustaa myös kumpaakin. Lähtökohtana haluamme jokaisen päätöksemme olevan sekä tasa-arvoinen että oikeudenmukainen, mutta aina emme voi toimia niin. Olisi tasa-arvoista, jos jokainen työssäkäyvä saisi samaa palkkaa, mutta olisiko tämä oikeudenmukaista? Tällöin emme ottaisi huomioon työtehtäviä, työaikaa ynnä muita vaikuttavia kriteerejä. Olisi tasa-arvoista, että kaikkien asuntojen vuokrat olisivat yhtä suuret, mutta silloin emme ottaisi huomioon asuinalueiden eroja, asunnon suuruutta, sijaintia, ikää ja niin edelleen. Ymmärtänet, mitä ajan takaa. Myös erilaisilla ihmisillä on erilaisia tarpeita saavuttaakseen tavoitteensa, unelmansa. Asettamalla kansainväliselle huipulle tähtäävät urheilijat tasa-arvoiseen asemaan muiden varusmiesten kanssa, vaikeutamme heidän polkuaan kohti heidän unelmiaan. Toimimme epäoikeudenmukaisesti.


Olisiko Mikko Koivun pitänyt jättää kausi NHL:ssä väliin pidemmän asepalveluksen takia?

Konkretisoidaan asia esimerkillä. Kaksi samanikäistä, nuorta miestä, ovat astumassa palvelukseen. Toinen pelaa jalkapalloa ammatikseen, toinen taas on päässyt sisään oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Molemmille asetetaan 347 päivän palvelusaika. Jalkapalloilijalta jää väliin peruskuntokausi, jolloin joukkuetta ja urheilijan kuntopohja rakennetaan. Hän joutuu jättämään useita harjoituksia ja otteluita väliin asepalveluksen takia. Pahimmassa tapauksessa valmentaja ei näe häntä tarpeeksi, eikä näin ollen peluuta häntä otteluissa kaudellakaan. Asepalveluksen loputtua hän on vuoden vanhempi, eli on menettänyt huikean tärkeän vuoden kehittymisensä kannalta, ja on ehkäpä samassa tilanteessa kuin palvelukseen astuessaan. Miten tämä voidaan kokea hyvänä asiana urheilijalle? Entä mitä oikeustieteellisen opiskelija tekee? Lykkää opintojaan vuodella, menettämättä mitään. Reilua, eikö olekin?


Puolustusvoimilla on tunnetusti ollut tiukkaa rahan kanssa. Tämä on ollut yleisesti tiedossa jo pidemmän aikaa. On puhuttu monien joukko-osastojen lakkauttamisesta säästämissyistä. Nyt haluamme väkisin pitää nuoria miehiä pidemmän aikaa palveluksessa, jotka tietävät, etteivät he halua uraa puolustusvoimissa. Lisäämme siis kuluja, jotka eivät ole kenenkään mieleen, tasa-arvon nimissä. Emme voi toimia kaiken logiikan ja järjen vastaisesti, vain koska haluamme väkisin tavoitella tasa-arvoa, joka ei edes toimi oikeudenmukaisesti!

Tasa-arvo edustaa samanlaisuutta, tarjoamalla kaikille saman asian, samat asetelmat, mutta tasa-arvo toimii ainoastaan jos kaikki lähtevät samoista lähtökohdista, samoilla taustoilla, tavoitteilla ja samoilla poluilla kohti unelmiaan.

Oikeudenmukaisuus sen sijaan ajaa reiluutta ja oikeutta. Oikeudenmukaisuudessa on kyse samojen mahdollisuuksien tarjoamisesta kaikille tasapuolisesti. Joskus eroavaisuutemme, kuten ammattimme ja tavoitteemme, luovat eriäväisyyksiä tarpeisiimme. Tämä voi tarkoittaa erilaisia asetelmia eri ihmisille. Meidän pitää pystyä ensin takaamaan oikeudenmukaisuus kaikille, ennen kuin voimme nauttia tasa-arvosta.


Ei sinuakaan, Maija Sakslin, varmasti haitannut, jos joku valmistui sinua nopeammin oikeustieteen lisensiaatiksi.

-CE

perjantai 23. tammikuuta 2015

Itärajan toisella puolen

Yhdeksäs päivä Venäjällä, eikä minkäänlaista kotoista oloa vieläkään. Toisaalta, tuskin tuleekaan. Ilmastoltaan luminen ja suhteellisen kylmä Pietari ei ole eronnut sen kummemmin kotimaasta, mutta kaikki muu onkin, useimmiten vähemmän positiivisesti. Paitsi hintataso. Jes.

Ajattelin lähinnä ajankuluksi tässä näpytellä taas vähän tekstiä, ettei tule liian pitkää taukoa julkaisujen välillä.

Päivien madellessa eteenpäin, on hotellihuone sekä meidän kerroksen aula (koska siinä nyt sattuu olemaan toimivampi nettiyhteys) tullut harvinaisen tutuksi. Tutuiksi ovat tulleet myös mm. öljyinen pasta, kuiva ja mauton kana, omituinen liha, erittäin oudolta maistuva pastakastike sekä epäilyttävän näköiset kalapalat. Ennen ensimmäistä aikaista otteluamme saimme myös tutustua käsitteeseen "second breakfast". Ottelu oli klo 12, joten suuntasimme niin sanotulle lounaalle jo 10 aikoihin, mutta yllätykseksemme tarjolla olikin edelleen sama aamiainen, toiveistamme huolimatta. Söimme siis uudelleen ravitsevan aamupalan, joka koostuu nuggeteista, paistetuista perunoista, makkaroista, munakokkelista, kananmunista ynnä muusta kivasta pikku naposteltavasta...




Eilen kävimme pienellä turistiajelulla ympäri kaupunkia. Historiallisten rakennusten ohi ajaessa ja harvinaisen viihdyttävää opasta kuunnellessa ajatukset karkailivat miettimään Neuvostoliiton aikoja, maan historiaaa ja nykytilannetta. Demokratian tilannetta, propagandaa, asukkaisen oloja jne. Kuinkakohan paljon paikalliset todella tietävät omasta maastaan? Kuinka paljon me tiedämme Venäjästä; mikä on totta, mikä ei? Sen verran tiedän, ettei Venäläisiä hävetä yhtään vetää reippaasti kotiinpäin. Se on tullut huomattua. Lisäksi paikallisilla vaikuttaisi olevan korostunut itsevarmuus ja -luottamus.

Turnausjärjestäjien ilmoitus muuttuneesta otteluohjelmasta.

Alkuperäisen otteluohjelman mukaan meillä olisi ollut ensimmäinen jatkopeli kello 19.00 A-lohkon voittajaa vastaan, jonka piti kaikkien todennäköisyyksien mukaan olla Venäjä. Toisin kuitenkin kävi ja Venäjä jäi lohkonsa toiseksi. Pikaisesti Venäjän palloliitto muutti kuitenkin otteluohjelmaa omille pojille sopivammaksi, joten he saivatkin pelata iltaottelu, kun me suomipojat sen sijaan saimme heidän pelivuoron kahdeltatoista. Ei nyppinyt yhtään. Karma taisi kuitenkin puraista, ja Venäjä putosi jatkosta hävittyään ehkäpä turnauksen eksoottisimmalle joukkueelle, Etelä-Afrikalle, 0-2. Itsellä kävi jo mielessä, että lopetetaankohan turnaus tähän, kun ei isännät voi enää voittaa..

En kyllä oikein osaa kuvitella, että Suomen Palloliitto lähtisi muuttamaan otteluohjelmaa vain sen takia, ettei kaikki nyt mennyt suunnitelmien mukaan ja koska pojat nyt joutuvat pelaamaan kello 12 eikä sinne ehdi kukaan katsomaan. Aika röyhkeää, jos minulta kysytään. Seitsemällä tunnilla on jo merkittävä vaikutus palautumiseen ja valmistautumiseen. Unohtivatko järjestäjät, mistä (kilpa)urheilussa on pohjimmiltaan kyse? Toisten tulosten ja saavutusten mitätöinti ei anna kovin suurta kannatusarvoa urheilijoiden keskuudessa, enkä oikein tiedä, miten Venäläiset siihen itsekään suhtautuivat. 

Vaikka kyseessä onkin suhteellisen pienen mittakaavan tapahtuma maailman urheiluun verrattaessa, ei tämä mielestäni siltikään ole kovin hyväksyttävää. Korruptio on jo liian iso ongelma urheilussa. Tapahtuman mittakaava ei tee siitä sen oikeutetumpaa. Pidetään urheilu urheilijoiden välisenä kilpailuna. Rehellinen voittaja on aina onnellisempi voittaja.


perjantai 9. tammikuuta 2015

Uusi, suunnitellumpi, vuosi!

Ensinnäkin, Hyvää Uutta Vuotta, Gott Nytt år, Happy New Year, Feliz Año Nuevo, Ein Gutes Neues Jahr ja niin edespäin. Vuosihan tosin vaihtui jo reilu viikko sitten, joten olen ehkä tapani mukaan hiukan myöhässä tämänkin asian kanssa. Myöhästymisestä pääsemmekin kätevällä aasinsillalla tämänkertaisen aiheen kimppuun, eli suunnitelmallisuuteen ja jossain määrin täsmällisyyteen.

Itselleni vuosi 2015 on monellakin tapaa erilainen kuin aikaisemmat vuodet. Ensimmäistä kertaa urallani pelaan eri seurassa kuin aiemmin, eikä minulla ole enää koulunkaan osalta velvoitteita, sillä valkolakki istui päähän kuin lasikenkä Tuhkimon jalkaan. Noin kolmen viikon joululoman aikana minulla ei siis ollut minkäänlaisia rutiineja, vaan tein mitä huvitti ja nukuin miten huvitti. Ai, mitä autuutta. Nyt harjoitukset ovat kuitenkin päässeet käyntiin ja henkilökohtaisesti tunnen olevani määrätietoisempi kuin koskaan. Tätä on edesauttanut uusien maalivahtivalmentajien tarkat harjoitussuunnitelmat koko kauden osalta, sekä ennestään tutut, fysiikkavalmentajan laatimat, omat harjoitussuunnitelmat.

Mennään siis aiheeseen!

Miksi suunnitelmallisuudesta on hyötyä?

Monet tietävät, miten saamaton tunne on mennä salille päättäväisenä ja innostuneena, mutta perille päästessä huomaa, ettei tiedä yhtään mitä tehdä. Harjoitusta ei ole suunniteltu etukäteen, eikä yksittäisiä liikkeitä ja suorituksia pysty niputtamaan sopivaksi harjoitukseksi paikan päällä. Silloin harjoitus jää usein turhan kevyeksi/lyhyeksi/hyödyttömäksi jne. Tämä on helposti vältettävissä hyvällä valmistautumisella ja etukäteen suunnittelemisella. On helpompaa mennä salille selkeä ohjelma mukanaan, jolloin mitään ei tarvitse jättää arvailujen varaan. Suunnittelemattomuus johtaa usein huonoon harjoitukseen, jolloin pettymyksen tunne valtaa yllättävänkin helposti mielen, joka puolestaan rokotttaa motivaatiota. Selkeä suunnitelma sen sijaan helpottaa kummasti harjoituksen läpisuorittamista ilman sen suurempia vaikeuksia, oli kyseessä ihan satunnainen salillakävijä versus ammattiurheilija.

Suunnitelmallisuus parantaa kurinalaisuutta. Tästä hiukan lisää Jukka Viljasen blogissa. Olen itse vahvasti sitä mieltä, että itseään on paljon helpompi pakottaa tekemään kaikkensa, kun päivän ohjelma lukee selvästi edessäni. Näin minulle jää vain kaksi vaihtoehtoa; suoritan harjoituksen, ja tiedän sen hyödyt, tai sitten jätän sen tekemättä, ja tiedän mitä minulta jäi tekemättä. Jos minulla ei olisi tätä ohjelmaa edessäni, olisi helpompaa jättää tekemättä, sillä minä en olisi oikeastaan jättänyt mitään tekemättä! 

Tämä on myös kätevä tapa toimia omana valmentajanaan, sillä harjoitusseurantaa on paljon helpompi myös täyttää sen mukaan, kuinka hyvin on suunnitelmaansa toteuttanut. Eli kiltisti vain salille, juoksupolulle, kentälle tai altaaseen, jos ohjelmassa niin lukee!

Rutiinin sisäistäminen vie aikaa.

Tätä asiaa ei missään nimessä saa vähätellä! Usein törmää sanontaan, että uuden tavan oppiminen kestää 21 päivää. Tämähän ei pidä paikkaansa. Kuten olen aiemmin jo todennut, yksilön kehitys on ainutlaatuista, eikä tällekään asialle voi osoittaa faktisesti tarkkaa lukua. Erään tutkimuksen (How are habits formed: Modelling habit formation in the real world) mukaan uuden tavan oppimiseen menee keskimäärin 66 päivää, eli noin kaksi kuukautta. Jotkut luonnollisestikin sisäistävät tavan paljon nopeammin ja jotkut paljon hitaammin. Eli ei siis kannata lannistua, vaikka kolmen viikon jälkeen harjoittelu/syöminen/opiskelu tuntuu edelleen vastentahtoiselta ja vaikealta! Stick to the plan!


Luo oma suunnitelmasi!

Oli tavoitteenasi sitten lukea pääsykokeisiin, parantaa suorituskykyä, pudottaa painoa tai tähdätä maratoniin, suosittelen erittäin lämpimästi hyvän harjoitussuunnitelman laatimista.

Omasta mielestäni seuraavat kannattaa ottaa huomioon:
(muistakaa toki, etten minä mikään valmentaja ole, vaan nämä ovat vain minulle sopivia asioita. Jos suunnitelman luominen ei onnistu, kannattaa jostain pyytää apua sen kanssa!)

  • Tarkenna tavoitealueesi = mitä haluat kehittää, mihin suuntaan jne.
  • Suunnittele harjoitusten sisältö. Muista monipuolinen tekeminen, äläkä ylikuormita vain yhtä aluetta.
  • Rakenna viikkosuunnitelma selkeällä teemalla. Mitä tällä viikolla harjoitellaan?
  • Muista rasituksen jakaminen. Joka päivä ei voi mennä sata lasissa, muista palautuminen!
  • Muista huomioida muu ajankäyttö! Älä suunnittele päivääsi täyteen, jos sinulla on muutakin menoa. Muista, että 4x1h viikossa on tehokkaampaa kuin 2x2h viikossa!
  • Muista myös harjoitusseuranta, jotta tiedät, kuinka paljon olet tehnyt mitäkin.

Älä ole liian ankara itsellesi, vaan suunnittele juuri sinulle sopiva ohjelma! Kun tuntuu hyvältä, tahtia voi kiristää!

Ole oma itsesi!

-CE